ALATI KUTISTUVAT LEVYNKANNET

Monen mielestä fyysisten formaattien aika on kokonaan ohi, niin elokuvien kuin musiikinkin kohdalla. Spotify, YouTube, Netflix ym. palvelut ovat tätä päivää, helppoja ja monesti täysin ilmaisia. Miten siis taistella fyysisen formaatin puolesta, kun hinnassa ja toimitusnopeudessa hävitään aina? Vinyyli on toki tehnyt jonkinlaisen comebackin viime vuosina, mutta se jäänee kuitenkin lopulta intohimoisimpien harrastajien marginaalituotteeksi.

Jotkut tarjoavat CD:n mukana lisukkeena esim. DVD:tä, joka sisältää live-keikan tai levyn tekemisestä kertovan dokumentin houkuttimena. Tätäkin helpompi tapa antaa fyysiselle julkaisulle lisäarvoa on valita tavallisesta muovikannesta poikkeava formaatti. Itse ostan levyn aina pahvisena digipack-muodossa, jos vain sellainen on saatavilla. Pahvikotelossa on kuitenkin hieman sitä samaa fiilistä kuin LP-levyissä. Ja taidekin tulee digipackissa paremmin esille. Moni ei varmastikaan hoksaa ajatella, että vaikka muovikannet ovatkin läpinäkyviä, niin ne himmentävät selvästi kansikuvien kontrastia ja värejä. Kokeilepas huviksesi ottaa joku oikein tummaa väripintaa kannessaan kantava CD ja vedä sanoitusvihko puolittain pois muovin alta, niin huomaat eron.

Levynkannen muuttunut fyysinen koko on tuonut omat haasteensa suunnittelutyöhön. Ensin LP-levystä (n. 31 x 31 cm) siirryttiin CD-kokoon (n. 12 x 12 cm), joka sekin tuntui jo aivan liian pieneltä aikoinaan. Nyt levynkannen pitää toimia myös kännykän ruudulla parin sentin koossa. Levynkannet ovatkin muuttuneet yleisesti graafisempaan ja simppelimään suuntaan, jossa artistin ja levyn nimi on suhteessa isompana ja typografian merkitys korostuu. Toki perinteinen maalauksellinen tyylikin on edelleen voimissaan. Sellaista suunnitellessa olen itse opetellut pienentämään kansikuvaa aika ajoin ruudulla, jotta löytäisi ne vetävät värisävyt ja vahvat kontrastit, jotka antavat potkua kuvalle myös pienessä koossa kun yksityiskohdista ei saa enää selvää.

Olen viime aikoina ollut huomaavinani vinyylin paluun ohella myös käsityön arvostuksen nousua ja kuullut paristakin suunnasta "photoshoppaamisen" olevan suorastaan kirosana. Kyse on olettaakseni kuitenkin siitä, että se Photoshop jo pelkkänä sanana piirtää monille mieleen tietynlaisen kuvan lopputuloksesta. Itsekin toki arvostan piirrettyjä & maalattuja kansikuvia todella korkealle. Mutta käsin maalatessa undo-painikkeen puute on se suurin ongelma; kansi täytyy lyödä melko pitkälti lukkoon jo hahmotelmavaiheessa ja sekä tekijän että asiakkaan on luotettava lopputuloksen onnistumiseen pitkälti mielikuvan pohjalta. Parhaimmat käsin piirretyt / maalatut kannet ovat toki kertakaikkisen upeita, mutta on silti kuitenkin täysin tekijän ammattitaidosta kiinni huutaako digitaalisesti luotu teos katsojalle olevansa kuvankäsittelyn tulos. Paras kansikuva tarraa katsojan silmään tekotavasta riippumatta. Ja on ennen kaikkea artistinsa näköinen.

P.S. Jutun kuva on olohuoneen kirjahyllystäni. Vaikka toimivaa vinyylisoitinta minulla ei ole ollut vuosiin, niin mikäpä olisi komeampi tapa peittää hyllyjen kaaos kuin älppärikannet!